Runo: Tupakkakauppa

Tupakkakauppa

Teoksesta: En minä aina ole sama, Fernando Pessoa.
Suomentanut Pertti Saaritsa

En minä ole mitään.
Minusta ei koskaan tule mitään.
En jaksa haluta olla mitään.
Paitsi että minussa on kaikki maailman unelmat.

Huoneeni ikkunasta,
huoneen joka kuuluu yhdelle maailman miljoonista
joista kukaan ei tiedä mitä he ovat miehiään
(ja vaikka joku tietäisikin, mitä hän muka tietäisi?)
avautuu mysteerio, ihmisiä vilisevä katu,
katu jolle mikään ajatus ei pysty tunkeutumaan,
todellisen, mahdottoman todellinen, varma, oudon varma,
jolla olevan arvoitus jää kivien ja olioiden alle,
ja kuolema kasvaa seinien kosteudesta
ja ihmisen valkoisista hiuksista
ja Kohtalo ajaa kaiken rattaita ei minkään tietä pitkin.

Tänään minut on lyöty, kuin olisin saanut tietää totuuden.
Tänään näen kaiken kirkkaasti kuin juuri tekisin kuolemaa
enkä tuntisi veljeyttä maailmaa kohtaan
enempää kuin jäähyväisten verran,
ja tämä talo ja kadun tämä puoli
muuttuisi vaunujonoksi ja lähtövihellys
kuuluisi pääni sisältä
ja sitten vain hermojen tutina ja luitten kitinä lähdettäessä.
Tänään olen hämmentynyt kuin joku joka ajatteli
ja keksi ja hukkasi mielestään.
Tänään minut jakaa kahtia uskollisuus jonka olen velkaa
kadun vastapuolen tupakkakaupalle, ulkoiselle todellisuudelle,
ja tunteelle että kaikki on unta, sisäiselle todellisuudelle.

Olen epäonnistunut kaikessa,
mutta kun en mitään ollut aikonutkaan,
ehkei mikään ollut mitään.
Saamani opetuksen
jätin sikseen ja karkasin pihaikkunasta.
Lähdin maalle suurin luuloin.
Mutta sieltä löysin vain ruohoa ja puita
ja sikäli kun näin ihmisiä he olivat samanlaisia kuin muutkin.
Lähden ikkunan luota, istun tuolille. Mitäpä ajattelisin?

Mistä minä tiedän mikä minusta tulee
kun en edes tiedä mikä minä olen?
Tulla miksi aion? Mutta kun minä aion tulla niin paljoksi!
Ja niin moni aikoo tulla juuri siksi samaksi ettei niitä
voi olla niin monta!

Neroko? Tälläkin hetkellä
sadattuhannet aivot kuvittelevat itsensä neroiksi kuten minä,
eikä historiaan – kuka sen tietää – kelpaa niistä yksikään
ja pelkkää sontaa jää jäljelle kaikista tulevista voitoista.
Ei, en usko itseeni.
Kaikissa hullujenhuoneissa on yhtä paljon varmoja mielipuolia!
Minä joka en ole varma mistään, olenko minä niin varma vai en?
Ei, en edes itsestäni…
Miten monissa maailman ullakkohuoneissa ja ei-ullakkohuoneissa
istuu tälläkin hetkellä itselleen-neroja uneksimassa?
Mikä määrä yleviä, jaloja ja kirkkaita pyrkimyksiä –
niin tosiaan, yleviä ja kirkkaita –
ja mikäli ne ylipäänsä olisivat toteutettavissa,
näkisivät sittenkään ikinä todellisen auringon valoa,
saisivatko vastakaikua ihmisiltä?
Maailma kuuluu sille joka syntyy valloittamaan sen
eikä sille joka haaveilee valloittavansa, vaikka olisi oikeassakin.

Olen haaveillut enemmän kuin Napoleon.
Olen puristanut oletettua rintaani vasten
enemmän ihmiskuntia kuin Kristus,
olen salaa luonut enemmän filosofioita kuin joku Kant.
Minä olen ja tulen ehkä aina olemaan ullakkohuoneen väkeä
vaikka en siellä asukaan;
minä olen aina se joka ei syntynyt sitä varten;
minä olen aina se jolla oli edellytykset;
minä olen aina se joka odotti että hänelle aukeaisi ovi
seinään jossa ovea ei ollut
ja lauloi Äärettömyyden Hymniä kanatarhassa
ja kuuli Jumalan äänen kaivonkannen alta.
Uskoako itseeni? Ei, ei yhtään mihinkään.
Valelkaa koko luonto polttavan pääni yli,
sen aurinko, sade, hiuksiani tuivertava tuuli,
ja kaikki muu mikä tulee jos on tullakseen, tai minä täytyy tulla
tai ei tule ollenkaan.

Tähtien orjuuttamat sydämet,
me valloitimme maailman ennen kuin nousimme ylös sängystä.
Mutta kun heräsimme se oli läpitunkematon,
nousimme ylös ja se oli vieras,
lähdimme ulos ja se oli kaikki maa
ja aurinkokunta ja linnunrata ja määrittämätön.

(Syö suklaata, tyttö pieni,
syö suklaata!
Muista ettei maailmassa ole muuta metafysiikkaa kuin sulkaa.
muista ettei mikään uskonto opeta enempää kuin makeiskauppa.
Syö, pikku likanaama, syö!
Voisinpa minä syödä suklaata
yhtä väärentämättömästi kuin sinä!

Mutta minä ajattelen,
jo tinasta tehtyä hopeapaperia pois repiessäni
heitän menemään kaiken niin kuin olen heittänyt elämänkin.)

Mutta katkeruudesta jota tunnen siitä
mitä minusta ei koskaan tule
jää jäljelle edes näiden säkeiden nopea kalligrafia.
Mahdottomuuteen johtava sortunut pylväskäytävä.
Mutta omistan sentään itselleni kyynelettömän halveksunnan,
ylvään ainakin mitä tulee siihen avaraan eleeseen jolla paiskaan
menemään likapyykin joka olen, luetteloa tekemättä,
ja jään kotiin paidatonna.

(Sinä joka lohdutat, joka et ole olemassa ja siksi voit lohduttaa,
kreikkalainen jumalatar ehkä, eläväksi patsaaksi siitetty,
tai roomalainen ylhäisönainen, mahdottoman jalo ja kohtalokas,
tai trubaduurien prinsessa, korea ja herttainen,
tai tuhatseitsemänsataaluvun markiisitar, avokaulainen ja loitto,
tai isoisän aikainen kuuluisa kokotti,
tai ties mikä moderni – en oikein käsitä mikä –
kaikki tämä, mitä se lieneekin, mikä sinä oletkin.
Jos se voi innoittaa niin innoittakoon!
Sydämeni on tyhjennetty ämpäri.

Niin kuin henkimanaajat manaavat henkiä minä manaan
itseäni enkä löydä mitään.

Astun ikkunan luo ja näen kadun äärimmäisen selvästi.
Näen kaupat, näen jalkakäytävät, näen ohi ajavat autot,
näen vaatetetut elolliset olennot hyörimässä,
näen koirat jotka nekin ovat olemassa,
ja kaikki tämä painaa minua kuin maastakarkoitus
ja kaikki tämä on vierasta, niin kuin kaikki.)

Olen elänyt, opiskellut, rakastanut, ja jopa uskonut,
eikä tänä päivänä ole edes kerjäläistä jota en kadehtisi
vain siksi ettei hän ole minä.
Katselen kaikkien ryysyjä ja haavoja ja valheita
ja ajattelen: ehket sinä ole koskaan elänyt ja opiskellut
tai rakastanut tai uskonut
(ilmankin on mahdollista valmistaa itselleen
todellisuus siitä kaikesta);

kenties olet vain hädin tuskin ollut, kuin sisilisko jolta
katkaistaan häntä
ja se jää vastahakoisesti olemaan pelkkä häntä ilman sisiliskoa.
Tein itsestäni sen mitä en osannut,
minkä olisin voinut tehdä, sitä en tehnyt.
Valitsin väärän naamiaispuvun.
Heti minut tunnettiin siksi mikä en ollut, en minä kumonnut
vääriä käsityksiä vaan menin sekaisin.
Kun yritin riisua naamioni
se oli liimautunut kasvoihini.
Kun sain sen irti ja näin itseni peilistä
olin jo vanhentunut.
Olin päissäni enkä pystynyt enää pukeutumaan siihen pukuun
josta en ollut päässyt eroon.
Jätin naamion pois ja kukuin puvustossa
kuin koira jota johtokunta sietää
vain koska se on säyseä
ja minä kirjoitan tämän kaiken vain osoittaakseni
että olen ylevämielinen.
Hyödyttömien säkeitteni soiva olemus,
saisinpa kohdata sinut jonakin itse tekemänäni
eikä aina tarvitsisi jäädä vastakkain
vastapäisen Tupakkakaupan kanssa
polkien jalkoihin tietoisuutta omasta olemassaolosta
kuin mattoa johon humalainen kompastuu
tai mustalaisen varastamaa kynnysriepua
joka oli täysin arvoton.

Mutta Tupakkakauppias tuli kynnykselle ja jäi kynnykselle.
Katselu häntä pää epämukavasti puoliksi käännettynä
ja sielu epämukavasti puoliksi ymmärtäen.
Hän tulee kuolemaan ja minä tulen kuolemaan,
häneltä jää nimikilpensä ja minulta runoni.
Kuluu jokin aika, nimikilpi kuolee, ja runot myös.
Kuluu jokin aika ja kuolee katu jolla kilpi oli
ja kieli jolla runot on kirjoitettu.
Sitten kuolee pyörivä planeetta jolla tämä kaikki tapahtui.
Toisilla kiertolaisilla toisissa järjestelmissä jotkin ihmisentapaiset
tekevät edelleen jotain runontapaisia ja elävät
kilventapaisten takana
aina jokin jotakin toista vastapäätä,
aina jokin yhtä hyödyttömänä kuin toinenkin,
mahdoton aina yhtä typeränä kuin todellinen,
syvyyksien salaisuus yhtä totena kuin pinnan salaisuuden unikuva-
Mutta muuan mies astui sisään Tupakkakauppaan
(ostamaan tupakkaa?)
ja uskottava todellisuus laskeutui äkkiä ylleni.
Kohottauduin tarmokkaana, vakuuttuneena, ihmismäisenä,
ja hankkiuduin kirjoittamaan nämä säkeet
joissa väitän päinvastaista.

Mielessäni kirjoittamisen aikomus sytytän savukkeen
ja imen savukkeesta vapauden kaikista ajatuksista.
Seuraan savua kuin omia teitäni,
ja herkän ja täysipainoisen hetken ajan nautin
vapaudesta olla pohtimatta yhtään mitään
ja tietoisuudesta että metafysiikka
on huonotuulisuuden seurausta.
Sitten nojaudun tuolissani taaksepäin
ja tupakoin edelleen.
Jatkan tupakoimista niin kauan kuin Kohtalo sallii.

(Jos menisin naimisiin pyykkärin tyttären kanssa
olisin kenties onnellinen.)
Sen oivallettuani nousen tuolista. Menen ikkunaan.

Mies lähti Tupakkakaupasta
(työntäen vaihtorahat housuntaskuun?).
Kas, minähän tunnen hänet; se on Esteves metafysiikkaa vailla.
(Tupakkakauppias tuli kynnykselle.)
Kuin jumalallisen vaiston ohjaamana
Esteves kääntyi ja näki minut.
Hän heilautti kättään mennessään ja minä huusin
Terve, Esteves!
ja maailmankaikkeus
rakentui minulle uudelleen vailla ihanteita tahi toiveita
ja Tupakkakauppias hymyili.

15.1.1928